Ja todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras, kunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.
"Kuinka te voitte, rouva Salander?" alkoi vanha herra, "te näette, että me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu seisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita valkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä viimemainittua naisia varten!"
"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te meille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle, joka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin, mutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.
"Sitten, mitä meihin miehiin tulee", jatkoi herra professori, "niin juomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista kuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole miksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin sukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä viinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen kutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa suorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua, muutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä vielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla."
"Kieltä ei paha kyllä enää ole", sanoi rouva hiukan punastuen, "mutta sen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!"
"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!"
Hän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden silmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella liinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous olisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin houkuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa säilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota edellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään juomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei tiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän sitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten otti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että voitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa viiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa ilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki heti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.
Mutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia, jotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen; sillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten ympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle herralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän ei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään viereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä hyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset leikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa ja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman tempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian työntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa; mutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine suineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan oikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään vierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina suuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta, kun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori huusi toista pulloa.
Uuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja oksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi sekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään. Joukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän takana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät hyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta kinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen vieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti lautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin nenän edessä lausuen: "Suu auki, silmät kiinni!" Poika totteli vitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan, jonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku Julianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä edelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene oli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat neidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen heidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja suuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset eikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.
Rouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka tässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä toisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui osaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja yksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä kahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä. Vanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta rouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: "Nyt minä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!" Etsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan puoleen: "Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai asestettu?"