Mutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin monikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.
"Antakaa olla", huudahti hän, "meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä lähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä, kyllähän te meidät tunnette!"
"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee vain kunnolla kotiin!" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän ryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän seurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.
Takaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten tyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle. Hunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.
Omat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa ja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle kahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti sen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja meni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.
Kun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin, koettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan äidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut epäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan ryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi hyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva käytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti kestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman syömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan miehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.
Itse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään kirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää, karkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän ranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa seinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä metsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä. Siinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain harvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään säilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla ja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat häipyivät tuohon kirjavaan loistoon.
Enempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista värileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois heidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes ehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen unen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla loistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa, sillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset pääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista asioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.
"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!" huudahti hän, siten havahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja ihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat kyynelistä.
"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on totta!" huudahti hän jälleen.