"Kenellä niin? kenellä niin?" utelivat lapset.
"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet? Noista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat niin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran kuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole keskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan heidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa siinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä parhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa sateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa todellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata, kuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin syystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin suuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi ja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla aavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he vaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa vesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita kuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on. Mahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten sanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla koolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä ja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta panneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat käyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua pientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen. Pitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on levitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri juhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua ritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja muita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on päässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun vanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset nyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille pikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse, ja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa sitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot veitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista riisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden sisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta porsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina kolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin komea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt kolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä pikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!"
Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.
"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet, nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'
"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä, eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat, niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen, että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."
Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon ja pellonvakoon.
Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen. Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex" Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.
Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä kultalautanen.
"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"
Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä alkoi uudelleen herätä.