Se oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa tarkkaavasti ja luottamuksella.
Arnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei tarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen mallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.
"Se riippuu sinusta, isä hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä työskentelen mielelläni mukana sinun johdollasi."
"Ei, sinusta se riippuu!" vastasi Martti, "sinä olet poika ja perillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!"
"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko uskallettava laajennusta!" jatkoi Arnold, "me seisomme jyrkästi rajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän saadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi kaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä siellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä harkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme on mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi, jotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon yli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai vaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään naurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies, minä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille kummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen porvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka niin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun mielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni ääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun viettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin minulla olisi halua!"
"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut! Mutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme tulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin lainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi olla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten hyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä."
Arnold nauroi.
"Minä en ole sillä kannalla", sanoi hän, "minä en haluaisi ruveta rahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä. Minä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan kuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta silloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai kymmenen miljoonaa."
"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta", huudahti isä hieman kiihtyneenä, "kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että sellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla iloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!"
"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä, vuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan hävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen konsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan paljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt kahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset maaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita intohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian taloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi vai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!"