"Minä luulen", sanoi hän, "että se kävisi paljon siedettävämmäksi, jos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus lakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä nuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa sananlaskua: 'C'est partout comme chez nous!' Jos me joudumme huonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja sillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin: Meillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!"
Se oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin se tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi pontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja verrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.
Vielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja aivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli saapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein mielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan kuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä jotakin mietiskeli, huudahti hän: "Kuules Martti, eikös Arnold sentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut iltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden synkistänyt!"
"Sinä olet vain puoleksi jälillä!" vastasi Martti hitaasti; sitten päätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei heidän välillään olisi mitään hämäryyttä.
Hän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa, kuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja korkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan varten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan pelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.
"No, mitäs sanot siihen?" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies, kun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen levotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja vaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: "Minä nauran vain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti syrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin oikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua liikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme heidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä yksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin pitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä aioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki, jonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku hyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!"
Niin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen poliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä myrskyittä ohi.
XX
Ja sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna poikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä jalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina hänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen valloissa.
Liikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa, joita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä päivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten menivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin ja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta kuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa ei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä, eikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut laajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.