Tuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin käydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo kovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.
"Suo anteeksi, vanha ystäväni", huudahti hän, "että me näin muitta mutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä kaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut kotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon minä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla mukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin puolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?"
Isä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut tarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä vähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa läsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti Salander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: "Te suotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella! Meillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!"
"Te?" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, "mitä se merkitsee?"
"Oo, eipä juuri paljon!" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin omituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon vaarallisen henkilön pojan näkyville. "Olosuhteet muuttuvat toisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään, kuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on todellakin paljon puuhaa!"
Hän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä Myrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen sydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin rinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja, ja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä silmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä uskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi kehittyä.
Sillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna ympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold hämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti istumaan, ottaen itsekin tuolin.
"Te olette Unkarista, neiti?" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja jotakin sanoakseen.
Uudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä luottamuksella: "Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta lanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen illalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän on vain unhottanut!"
"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?"