"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä niin varmaan!"
"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?" jatkoi Arnold jonkun verran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa hyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: "Minua ei miellytä missään! Olen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä vainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä, mutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan, ennenkuin näen!"
Tämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin sanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi osunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold tutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka hänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden liekki.
Tällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa epämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä huomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän ulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä siiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä vaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella Myrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.
"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä", huudahti hän, "tule käly, heitämme hyvästi!"
Samalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja huusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan heilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Isä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.
Arnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu äkillisestä säikähdyksestä.
"Mikä vahinko noin kaunista naista!" sanoi hän.
"Kuinka niin vahinko?" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli jo rakastunut.