"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!"
"Heikkomielinen?"
"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan puhunut?"
"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä keskustelua!"
"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on juuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!"
Arnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja kasvonilmeitään.
Isä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan myöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli liian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä uudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä kiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin, kunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä puhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen sulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli, arveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen näkemisestä.
Maria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä mainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja huomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun häpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan kasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten ympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan on näytelty.
Ainoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan, näki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti vaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin hän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla muuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä tyyneydellä Arnold puheensa lopetti.
Vasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: "Mutta sinä veit sentään pääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!"