"Ai kuinka sievästi se kävi!" huudahtivat nuoret naiset, "ja niin pyöreä loppu, punktum vain!"
"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä", sanoi Arnold, joka kynttilä kädessä astui sisään, "se on hyvä, minä luulinkin jo, että kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni halunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta oli yhdentekevää."
"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa", sanoi äiti, "ja kuitenkin tuo päättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te aina niin?"
"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa on meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun me emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään päivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret kiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani hetkisen lukea!"
Kun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: "Onko poika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen kuin tyyni ilma!"
"Hiton vettä hän on juonut!" sanoi isä Salander. "Hän särpi viiniä niin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun poikasi, sinä velhotar!"
Kaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.
Tyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin tyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi hänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika osasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei mitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä niitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla taivaanrannalla näkyviin sukelsi.
Myöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän oli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin, mutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa, että hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla tavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun omaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen suinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota "vanhaa ystäväänsä" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka kimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä uskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla kuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko elämänsä ijän oli ollut.
Salanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti syyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä todistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He tyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä muodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle syytä tähän menettelyynsä.