"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"
Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan, vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit muutenkin tulevasi toimeen?"
"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis voisit sitä tehokkaammin toimia!"
"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"
"Ei palaakaan!"
"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin! Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla nuttuja ja hattuja?"
Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat käteensä.
"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!" sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen, lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo astiat on tuossa?"
"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!
Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"
Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan; he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä syötävän.