He lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan kuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti Salander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen mieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja lapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu ja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten metsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja hän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata, kuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi tuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä puunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle kuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin tutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien kasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan visersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle: "Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!"
"Mutta ukkoseni", vastasi tämä, "lapsethan viettävät vuoden läpeensä satojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät täynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat nimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä juuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä yhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen, kuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin hetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula, jonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi niin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki, että se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet silmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni tahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja tänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti yhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen; mutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin kuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä vielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt minulta tuntemattomana ja minulle sillä tavoin jäi muistoon tuon iltahetken ihanuus."
"Sinä olet sen minulle jo kertonutkin", sanoi Salander nauraen, "ja se on kylläkin kaunista, siitä en tahdo kiistellä! Mutta jos se on olevinaan todistus luonnonesineiden tuntemusta vastaan, niin täytyy minun kutsua sinut järjestykseen, hyvä rouva jesuiitta ja salaisten asiain ilmoittaja!"
"Ole nyt, sinä kyllä tiedät, ettei se ollut tarkoituksena, sinä herra koulumestari!"
Leikkisä kiistely muuttui vakavaksi keskusteluksi kasvattavasta seurustelusta lasten kanssa, jossa asiassa tuo kelpo vaimo piti kaikella kunnialla puoltaan. Molemmat puolisot siinä keskustellessaan ja nähdessään lasten edellään juoksevan, unhoittivat nykyisyyden ja silmäilivät toivorikkaina tulevaisuuteen, joka tuntui heistä yhtä suloiselta kuin Maria rouvan tuntematon lintu.
Niin olivat he kulkeneet melkoisen matkan ja laskeusivat alas muutamaan metsälaaksoon, jonka halki virtasi kirkas vetinen kaunis puro, joka vyörytteli vesiään alas vuorenrinnettä kirjavain hietakasojen ja kiven mukulain yli. Muutamassa pyöreässä polvekkeessa valui sammaltuneiden paasien yli pienonen vesiputous, tullen esille suoraa muutamasta nuoresta pyökkimetsiköstä, ja Martti Salander tunsi heti tuon hänelle entuudestaan tutun viehättävän sopen.
"Tuonne meidän pitää asettua hetkiseksi", sanoi hän ja huusi lapsia, neuvoen heille tien. Maria rouvakin ihasteli laaksoa ja kiiruhti ketterästi alas jyrkkää ja kivistä polkua. Pitkään aikaan ei heillä ollut ollut tilaisuutta liikkua vapaassa luonnossa ilman muuta tarkoitusta kuin itse liikkuminen. Puron rannalle saavuttuaan oli heidän vielä kierrettävä muuan esiinpistävä suurehko kallionkielu, joka kätki parhaan varjoisan lepopaikan. Edellä juoksevat lapset pysähtyivät äkkiä sanattomina, ja kun vanhemmatkin ehtivät paikalle, näkivät he muutaman miehen, joka paljain jaloin, käärityin housunlahkein ja paidanhihoin seisoi vedessä ja haparoi kivien alta äyriäisiä. Kuivalla kivilaakalla puron rannalla oli kaksi kuollutta rautua muutaman astian vieressä, jollaisia onkimiehet kulettavat mukanaan, sekä avonainen kasvikotelo, jossa oli paperiin käärittyjä eväitä. Suojaisessa paikassa oli kylmään veteen pistettynä aloitettu viinipullo.
"Paikka on jo otettu", sanoi Salander puoliääneen, "menkäämme etemmäs!" Hän kulki eteenpäin, päästäkseen sille kapealle polulle, joka oli ravustajan ja hänen kamsujensa välissä, ja perhe seurasi hänen kantapäillään, rouva ensimmäisenä. Silloin ojensi purossa oleva mies itsenä suoraksi ja katsahti ympärilleen. Se oli herra Louis Wohlwend, joka näkyi täällä kaikessa hiljaisuudessa huvitteleivan.
Hämmästyksestä jäykistyneinä seistiin molemmin puolin, niin että puron laineet synnyttivät vaahdon tapaista Wohlwendin säärien ympärille ja Salanderin taakse jäi hänen perheensä tiheänä joukkona seisomaan. Kuten useimmiten tapahtuu, oli vääryyttä kärsinyt puoli enemmän hämillään kuin toinen, ja kun Wohlwend näki Salanderilaiset neuvottomina edessään, kohotti hän päänsä korkealle, vei kätensä hatunpartaaseen ja huusi: "Ah, terve teille!"
"Annatko sinä täällä audienseja?" sanoi Salander viimein paikaltaan liikahtamatta.