"Kuten tahdot!" vastasi Wohlwend; "minne tulisi minun tänään paeta muualle kuin luontoäidin rinnoille? Nyt on tavallaan minun kunniapäiväni, jolloin minä aloitan vuosisatamme marttyriuden liike-elämän, olemassa-olon taistelun uhrina! Tänään on nimeni virallisessa lehdessä, sen vuoksi täytyy minun olla poissa vaatimattomalta paikaltani kahvilassa ja siellä tapahtuvasta viattomasta pikku pelistä; sitä vaatii vallitseva tapa, kunnes juorupuheiden vedenpaisumus on kuivunut! Sinä tiedät, Martti ystävä, että minä olen aina suosinut jaloa ihanteellisuutta; se on minulle nyt hyväksi ja sallii minun etsiä lohdutusta täällä tarjoutuvien idyllisten olojen parissa! — Jahaa, rakkahin rouva! Hyvä rouva, sallikaa minun kaikella kunnioituksella tervehtiä teitä niin pitkän ajan —"
"Wohlwend, teidän ei sovi täällä puhua meidän kanssamme asioistanne; nämä ovat lapsiamme, joiden kuullen se ei käy laatuun! He eivät saa sellaista kuulla! Pyydän, Martti hyvä, jatkakaamme matkaamme!"
Tämän sanoi rouva Salander, samalla kuin hän pisti kätensä miehensä kainaloon. Martti kääntyi kuuliaisesti ja jatkoi vaieten matkaa; Maria astui hiukan syrjään ja työnsi lapset edelle, ja vasta kuin viimeinen oli ohi, seurasi hän itsekin enempää ympärilleen katsomatta. Hänen täytyi koota hameensa helmustat, päästäkseen hipaisematta Wohlwendin hujan hajan ajelehtivien tavarain välitse, joihin tämän sukat ja saappaatkin kuuluivat.
Tämä seisoi kuin kivettyneenä purossaan. Rouvan kasvoissa ja äänessä oli niiden kalvakasta tyyneydestä huolimatta sellainen halveksumisen läpitunkema ankaruus, että häntä alkoi peloittaa, että niitä on olemassa korkeampiakin voimia kuin konkurssipesän selvittelijä ja velkojain kokoukset. Hänestä ei enää tuntunut hauskalta vedessä; hän kahlasi ylös ja veti reippaasti kengät jalkaansa, ollakseen kaikkien tapausten varalta paremmassa asussa. Sitten poimi hän kokoon kolme neljä rapua, jotka olivat karanneet astiasta ja pyrkivät vettä kohti. Lopuksi hän, tointuakseen tuosta naurettavasta akkakohtauksesta, veti viinipullon vedestä ja istuutui sen ja eväskotelon kera kivilaakalle.
Mutta uudelleen keskeytti hän illallisensa. Kuinka se akka saattoikin sillä tavoin käyttäytyä, puhutella häntä suoraa Wohlwendiksi, ilman herra nimitystä, sinutella häntä kuin renkiä tai lumppujen kerääjää! Enimmän ajattelutti häntä se lasten kohta. Oliko hän sitten sanonut jotakin sopimatonta, jota eivät ne olisi saaneet kuulla? Mitä vielä! Hän oli päinvastoin puhunut kauniita, yleviä sanoja, joskaan ne nyt eivät pelkkää kultaakaan olleet! Jospa vain Salander olisi solvaissut, niin sille hän olisi vähän lakia selvittänyt; mutta se vaikeni viisaasti.
Wohlwendin idylli tuli rouvan takia peräti häirityksi, ja hän pani kamsunsa kokoon; kuitenkin lähti hän kulkemaan toista tietä kuin Salanderilaiset.
Nämä nousivat jälleen vuorelle eivätkä muutamiin minuutteihin puhuneet mitään, kunnes Martin täytyi ruveta nauramaan vaimonsa äskeisille sanoille.
"Sinä kohtelit häntä tuikeasti!" sanoi hän, "kuinka hiivatissa pälkähti sinun päähäsi ruveta puhuttelemaan häntä pelkästään Wohlwendiksi?"
"Minun tietääkseni puhutaan sillä tavoin kuritushuonevankien kanssa, eikä hän ole minun silmissäni hituistakaan parempi".
Hän näytti tuosta tapauksesta kuitenkin hiukkasen ilahtuneen; Marttikin nauroi uudelleen ajatellessaan, kuinka tuo konkurssintekijä sukkelasti karttoi kahviloita, tavatakseen sitten mestarinsa täällä metsän sydämessä. Hetkisen vaitiolon jälkeen, kun rouvakin sai tilaisuuden käydä hänen rinnalleen, ryhtyi hän taas juttelemaan.