"En tiedä, väliin minä sentään epäilen, etteikö hän sittenkin ole enemmän narri kuin pahanilkinen; tosin kyllä vaarallinen narri!"
Maria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi enemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja vasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten toistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle johtavan tien. "Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle. Jos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla olevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää siellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen kotimaatani."
"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla, mehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet."
He saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja näköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin kuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden kuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan etsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti häipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä, ja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena välkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja osoitti heille maaseutua. "Olen lukenut, että kouluissa on viime vuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä maamme osa tuolla on?"
He eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi lähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan, ja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista piirikuntaa.
"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen voutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi." Etusormen vedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden sellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät toisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä yhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.
"Uusi maailma siellä meren takana", sanoi hän vaimolleen, kun lapset olivat jälleen tiehensä juosseet, "on kyllä kaunis ja hupainen niiden maiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki aletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan tietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät heitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään esivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa osaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen täällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista vuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!"
"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?" huudahti Maria Salander säikähtyneenä.
"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!" vastasi hän mahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli koettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka hänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta kotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.
Viikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi siitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin uskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää, ja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman ratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli ollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut pitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina tulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa siellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään selitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan konkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.