"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!" vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.
"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin silmin, melkein säikähtyneenä.
"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"
Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä pahaa hän oli tehnyt.
Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.
Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman, joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa. Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."
Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä tervehtiä siellä tungoksessa.
Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa, joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.
Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.
"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki, jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule! missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin! Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin edelleen.