Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa: Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta! Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.
Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet sitä sietää.
Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin. Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut, lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.
Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.
Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään; reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle, jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä, osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat mukana kullan vihreällä kentällä.
Salander ilostui tuosta näystä.
"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina, solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä pitkäkasvuiset kuin tytötkin.
Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa hulmusivat ja kimmelsivät.
Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin Nettikin.