VII

Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on, niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon, mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.

Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja jälkiosoitteineen.

Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.

Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti, täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia, jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa, ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin, ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi, vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut sellaiseen tottunut.

Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon vaikeampia seikkoja.

Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä, jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen. Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua, jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä toiseen.

Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan, ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.

Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut, vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.

"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta, jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta, joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa, ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."