Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.
Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa. Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut. Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta. Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen haltuun."
"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun sikakauppiaan!"
"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"
"Kuinka niin?"
"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart, teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä. Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."
"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander; "kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller = vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"
Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.
Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian myöhään osanottoaan ilmaisemaan.
Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".