Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.

"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja isänmaata!"

Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.

Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja, mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi rääkätyksi ja nöyryytetyksi.

Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman lopun kävelyretkestä.

Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.

Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun jälkeen, kuten hän sanoi.

Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei ollut tiedossa mitään todistuksia.

Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla, minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon. Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.

"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon, että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti, saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään, on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden, vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa, sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä, päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa, pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"