"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas! Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."

"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on, oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"

"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen, perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin! Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"

Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen, lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen: "Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin, muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"

VIII

Weidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti; he kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä huomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut puutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen nähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen. Ylemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä vaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää "tahtonut". Hän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli loppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin, vaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla lakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen notariaattikansliaan.

Kummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei ole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia, ja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden oppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja jokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä lyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.

Isä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää; hän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka oli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen. "Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me", hän sanoi, "he tietävät jo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän tehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa, kuten toiset narrit?"

Ja koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet arvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi isäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän esimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat kaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset vaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.

Tähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen alaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.