Hän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri, kuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja nyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.
"Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!" huudahti hän. Molemmat pudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti toisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole toiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys kotimaahan palaavalle.
Möniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä vuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin viiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin ennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli hän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien. Siitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän oli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki suruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos toinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten kokoamiseksi.
"Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin olet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?" kysyi hän uudelleen.
"Juuri tulen asemalta!" oli vastaus.
"Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini
siellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!
Tuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti
Salander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?"
"Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin muutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en puoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta lapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet. Toivottavasti he voivat hyvin!"
"Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?" Tämän kysymyksen teki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun verran hämmästyneeltä vastatessaan: "Ai tosiaankin, hänhän on aikoja sitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella, joka ei liene kaukana täältä."
Itsekseen ajatteli hän: "Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on olevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut siellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät siis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla ole tarjottavanaan kunnollista viiniä!"
Kun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka
Salander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.