Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville, että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa, vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös! Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"
"Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko, etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset aina saa sotkea elukkain juomavettä!"
Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta seuraavana aamuna.
Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin tahdomme?"
Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä. Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään, jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.
Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"
"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua mammaksi sanovat!"
"Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa, kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi! Kuinkas se on selitettävä?"
Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti. Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun: "Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme, ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi, kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä, heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa. Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten kysymyksessä köyhä tai rikas."
Rouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena takaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä, arvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän oli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään tuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan talon seinässä kirjotuksen: "Pietari Weidelich'in puutarha- ja maitotalous". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui hän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi otsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä on, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen minuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen, laski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Eikö se ole Martti Salander?"