Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan. Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.
Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta Jukka vastasi yhtä taipumattomana:
"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.
MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.
Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri, mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla pakottavat huomion niissä pysymään.
Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta. Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita, hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen, kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia. Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten, päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen, pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin, mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen; sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä, joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella. Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle, antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet.
Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle, milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.
"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz, toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako? minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi, kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja kenelle maa kuuluu!"
"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut samanlaisen vastauksen!"
He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset ovat joutuneet."