Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta, ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä, vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen, ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä, ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän koskaan itse hartaudella sitä lukenut!
Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.
Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla, julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi, että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen, joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä, mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti. Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman naisen.
"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan, etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."
Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä, uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi, etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:
"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla, että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja olen sitä yhä edelleen.
Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo. Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä, joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja, ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin, niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona tavantakaa hurjasti ärjäisten.
Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan, niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja, joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi. Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä, missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen, joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan, minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä. He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin. Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi, laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään, joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon. Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.
Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin erohakemukseni ja nyt olen täällä."
Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan. Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.