"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"
Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään olen teihin satuttanut".
Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä. Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi, kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky, heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi. Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä — oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä milloinkaan olen nähnyt!"
Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre. Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta hämillejoutumista.
"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme, ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."
Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.
"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni. "Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan, niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis ilmalinnani!"
Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta. Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät. Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen; sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä, joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan, itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.
Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.
Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua, joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen, joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni. Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi. Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu uskollisena.