Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten hänen päähänsä saattoi pistää.
Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata tai jälleen hyväksi tehdä?"
"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla, minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut, sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani, omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten, hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."
Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu, olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies, joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden lumousta.
Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä, kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin puhuin sanankin teidän kanssanne?"
"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette itserakkaudessanne minua pitänyt!"
"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi, jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen englantilainen neiti?"
"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin? Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"
"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä, "niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."
"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan, että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden valtakunnassa!"