Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä. Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä, niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään, mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle, tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi, kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"
Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi, samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan; sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"
"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin, voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä, samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että hän olisi vaikka itse piru!
Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä, olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.
Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"
"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on sydämen asemasta!"
"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni. Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe tuntunut minusta olevan paikallaan.
"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.
Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin, neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat syynä siihen, että —"
Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä, joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin, koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin, joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään. Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään, viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni, teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä, että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"