Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä. Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan, jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.

* * * * *

Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta. Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina, mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa; ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi. Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen, joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.

Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt. Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.

Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin. Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali, heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja, kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.

Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan. Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat, särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta, missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan, ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti. Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Sali!"

Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin. Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?" "Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!" "Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois, meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot, niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe! Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni korviin."

He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?" Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään, sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän jälkeen.

Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.

Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!" ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen. Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä. Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa, oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin; kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan. Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät, teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas, vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset, sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän, "isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta; minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni, jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille! Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä; mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa, jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.