Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä. Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti: "Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa, mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä, kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja? Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa, joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan. Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui kokonaiselta kuningaskunnalta.
"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali.
"Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"
"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja sitte pudonneet!"
Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä, jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas, kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"
He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan, joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden, suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.
Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia, että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?" "Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää, punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?" "Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet, niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut, rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun vaimokseni?"
Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti. Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."
Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin, oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.
He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy. Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet. Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys. Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta. Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen, puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut. Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu." Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille huulille. Lehti liikkui heikosti.
"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi yhtyä!"