Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti, sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.
Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä, sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.
Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen, jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla, kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä oppinut.
Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta voi helpommin tulla toimeen.
Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.
Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa, johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla, tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet, kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.
Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä, joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä kärsineensä.
Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia, vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän kynsistään.
Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti, oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.
Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle, sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.