Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä, joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat, sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta, viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi, teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa, tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta, missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten. Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia. Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan, soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä, jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka; ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt, tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan, ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen, sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen, itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa, mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää, jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista, jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä. Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon, mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut. Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään, puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä; mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä. Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän huokaisten.