Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa, oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin, jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa, ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin ihmetellä kaikkea tätä komeutta.
Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme, ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena kenraalina nelivaljakolla ajaen.
Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä, jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa, joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.
Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa, jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.
Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.
"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan, tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan. Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani, minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana, tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla, sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.
Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla. Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka; sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle, jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut, kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen toiselle rannalle.
Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia, kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.
Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin, missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla, että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään. Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn, rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen, jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.
New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan, ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan, ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän, vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen, joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni, ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.