Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä, olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta, suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.
Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan, ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan väliin.
Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi, missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa etevämmäksikin.
Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani, kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri, metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu. Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta, jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka, joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea; sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.
Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi, missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin, siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.
Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen, sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka, yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt, sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen. Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä, että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä, tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä, jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"
Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui, ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.
"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä; mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan; tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä, ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa, kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään välittämättä."
Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta, jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon. En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.
Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani, mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa, jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se, että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.