Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle, joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst! oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli! He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta; puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"

Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka, hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä, ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia, ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena, osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali, miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun; se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla, missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana seuraavat värsyt:

"Käy tupahani, armas! Mut tiedä kuitenkin: tääll’ aika lasketahan' vain yksin suudelmin."

Ja armas lausui: "Rakkain,
et mua saa väistymään.
Sen tiedän varmaan: sulta
saan onnen yksinään.

Ja siks oon tullutkin ma,
jos tunnustaa sen saan!"
"Siis sisään tupahani
käy armas astumaan!"

Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:

Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.
Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!

Ja toisella puolen:

Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen: kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!

He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin näytti se soveltuvan heihin itseensä.