"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan, se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle, että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin teräs uskollinen!"
Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan kihlajaismerkin.
Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen, eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.
"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei", huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee, siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva. Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne, siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua, ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat, soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit, kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä. Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita, jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin. Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia, jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa, ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi, ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa! Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun, joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa, ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan. Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina, jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju, joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään. Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla. Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?" kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta. "Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä, kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa, kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut tänne!"
He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään, en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella, kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen, ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina, ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset, mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."
"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne. Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme, sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte." Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!" Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle. Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton, vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina, kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."
He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme", huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta; toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.
Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua. He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon, joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.
Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala, ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa, niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.
"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"