JULIA. Mutta jos hän ei mene paulaan!
WILHO. Kaikki mikä elää ja huokuu, menee pyydyksiin, kunhan vaan syötti kelpaa. Mutta ei rastaalle saa panna läskiä eikä hiirelle pihlajan marjoja. Muuten luotan sinuhun.
JULIA. Minä koetan kunnioittaa mestariani.
WILHO. Sitä toivon. Mutta elä unhota mitään!
JULIA. Elä pelkää! tarpeellisimman olen kirjoittanut tähän (näyttää hänelle paperin).
WILHO. No, nyt minä menen tieheni, ja saan toivottaa onnea!
(Menee ulos samaa tietä, josta hän tuli sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
JULIA (yksinänsä. Hän istuikse penkille, ja katsoo paperiin.) Ah! kaikki on hyvä, ja tässä puvussa pidetään minua kyllä mustalais-tyttönä. Ihastuttava olisi, jos Tunturi olisi täällä ja näkisi minut; kukaties saisin hänet nauramaan — ensi kerran hänen elämässään. Ei, se on hyvä, että hän tulee vasta huomenna; muutoin en olisi uskaltanut tätä ilvettä tehdä. — Kummallista on! minä iloluonteinen, naurava aina unissanikin, minä lemmin tuota totista Tunturia, joka pitää naurua melkein puoli syntinä. Ja kumminkin lemmin häntä. Kunhan vaan voisin vieroittaa hänet pois tuosta liika varovaisuudesta — se on aivan rajaton. Ja kuitenkin lemmin häntä! Kumma on! Hist! hiljaa, joku tulee — varmaankin minun mustalais-ystäväni. Nyt täytyy pitää ajatukset ko'ossa (pistää paperin poveensa).