WILHO. Neito on ihana, ja kun äiti kuolee — —
URHONEN. Äiti? kestä te haastatte, hyvä ystäväiseni?
WILHO. Hänestä, jota tän' aamuna osoitin, meidän lempeätä kestkievarin mamselia.
URHONEN. Kestkievarin mamselia? Minä ottaisin semmoisen? Ei, hänet lahjoitan teille. Ja häntäkö te siis osoititte?
WILHO. Niin kyllä. Olettehan äskettäin leikanneet hänen varpaan kynsiänsä, ja kiitollisuus viepi rakkauteen.
URHONEN. Ei, ei, hyvä ystäväni! On vähän parempaa!
WILHO. Mitä, no se varmaankin lienee koulumestarin sisar?
URHONEN. Älkää haastako joutavia! Ei, parempaa sen olla pitää!
WILHO. Nyt enempää en voi arvata. Jääkää hyvästi! (on menevinään.)
URHONEN (pitää häntä kiini). Teidän täytyy kuulla minua minä en laske teitä, minä juoksen perästänne, minä riipun teissä kiini, kunnes kuulette minua. Minulla ei ole ketään muita kuin te, jolle juttelisin tämän asian, ja sellaisesta ei kukaan voi olla haastamatta, ei mitenkään.