WILHO (yksinään). Vai niin. Vieras, kulkien metsässä, ja Kissan-kiveä kysyen — tää on epä-luulon alaista! Oli hyvä ett'en sanonut, kuka olen. Tuo mies pitää varmaankin salakauppaa. Sentähden sanon kasakoille, että pitävät silmänsä auki. Vaan neitsyen ja Urhosen yhtymistä eivät saa häiritä — no, sitä eivät teekkään. Kaikki käypi oivallisesti. Neitsy on jo paulassa, ja Urhonen taitanee tähän aikaan saada lempi-kirjeensä; ja että hän tarttuu onkeen, siitä olen varmaa.
(Urhonen tulee sisään, vasemmalta puolelta, ja juoksee yli teaterin.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Wilho. Urhonen.
WILHO. Hoi! Urhonen ystäväni! Mihinkä niin kiire?
URHONEN (juoksee Wilhon luo). Juoksen suoraan maailmasta.
WILHO. No mitäpä nyt on tapahtunut?
URHONEN. Kaikkia on tapahtunut. Olen iloinen kuin harmaa hevonen.
Suuri, jumalattoman suuri onni kohtaa minua.
WILHO. No mikä se sitte on?
URHONEN. Ihan sama, josta tän' aamuna haastoitte. Outoa etten jo ole hulluksi muuttunut. Voi tok', että minun täytyy vaieta! Muutoin juoksisin jok' ainoan ystävän luo ja huutaisin täydellä kurkulla: onni on minua kohdannut!