NEITSY. Nouskaa ylös! Olkaa huoletta! Minun talossani voitte olla turvassa! (Wilho nousee ylös.) Nimenne on Maklo.
WILHO. Kuinka? — te siis tunnette?
NEITSY. Enkö minä tuntisi teidän nimeänne, joka on ylistetty urhotöistä?
(Hilma pilkistää vasemmasta ovesta, jossa hän seisoo ja kuuntelee.)
WILHO. Ei! meidän työmme eivät ole urhotöitä eikä meidän maineemme ole hyvä maine. Ensimäiset eivät vielä ole tehtyinä, jälkimäinen ei ansaittu kunnian kentällä.
NEITSY. Oivallista! Mutta jutelkaa nyt, kuinka metsässä kävi?
WILHO. Kymmenkunta kasakkaa riensi metsässä yht'äkkiä minun ja kahden kumppalini päälle. Kauan aikaa tappelimme me menestyksellä; mutta tulimme viimein eroitetuiksi toisistamme, minä yksinäni jäin kuutta seitsemää vastustamaan. Mutta moisiin tappeluihin olemme tottuneet; kaksi kasakkaa löin minä kuoliaaksi.
NEITSY. Oikein! oikein!
WILHO. Taistellessani toisia vastaan, täytyi minun aina vähitellen peräytyä metsästä ja tulin siten avonaiselle kankaalle. Tässä olisivat hyvästi voineet minut piirittää, ja voittoa en enempää voinut toivoa. Minä pakenin, minua ajettiin takaa; takanani kuulin kasakkain huudot ja ympärilläni luotien vinkumisen — — —
NEITSY. Kauniisti! oivallisesti! Me kuulimme pyssyin pamaukset.