WILHO. Vihdoin viskausin metsikköön kylän takana, tulin teidän puutarha-muurillenne, hyppäsin yli —
NEITSY. Mitä? Muuri, joka on kymmenen kyynärää korkea?
WILHO. Oh! me olemme tottuneet hyppäämään kallioitten ja vuorten laaksojen yli. Kun minä tulin puutarhaan, niin tiesin missä olin, ja päätin antautua teidän huostaanne.
NEITSY. Teitte oikein, ylevä Maklo! Talossani saatte asua huoletta, niin kauan kuin sen pidätte tarpeena. (Kello lyöpi yhdeksän.) Nyt täytyy minun vältteettömästi käydä erästä sairasta katsomassa. Näissä huoneissa ei kukaan teitä häiritse (osoittaa sormellansa oikean-puoleista ovea). Me näemme toisiamme taas.
WILHO. Ottakaa minun sydämellisimmät kiitokseni, jalomielinen suosija!
(Hän suutelee neitsyen kättä, ja menee pois oikeanpuolisesta ovesta.)
NEITSY. Minä menen; jo on aika. Voi kuinka paljon viehättävää nyt ilmaantuu tänä yönä! Täällä Maklo, siellä Gaurila Durak! Vielä ei ole meidän aika niin köyhä kauneudesta ja ihanuudesta, kuin luulin!
(Hän lähtee ulos perä-ovesta.)
NELJÄS KOHTAUS.
HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui, etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle kaikki anteeksi.