ENSIMÄINEN. Kasakoita, haa! Jos eivät seiso mies miehessä kiini koko rajaa myöten, sekä yöllä että päivällä, elji jos eivät ragenna bolshoi muuria, joga vähimmittäin on 100 kiynärää korkea, niin aina sala-tavaraa kuletamme, ja sitä aika lailla.
(Menevät samalta puolelta, mistä tulivatkin. Sittemmin tulee Urhonen näkyviin vasemmalta puolelta, ja neljä tahi viisi askelta hänen jälestä Tunturi.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Urhonen. Tunturi.
(Urhonen seisahtuu ja kuuntelee, Tunturi seisahtuu myöskin.)
URHONEN. En tiedä oikein — vaan metsään tultuani olen kuulevinani jonkun hiipivän perästäni; vaan jos seisahdun, en kuule mitään. (Hän astuu monjaita askeleita eteenpäin. Tunturi seuraa häntä. Kun hän seisahtuu, tekee Tunturi samalla lailla. Urhonen hyvin tuskallisena:) Nyt on se tässä taas! (Kuuntelee.) Voi minua poloista! minä kuulen sen huokaavan — varmaankin lie peto — Ei, ei ole mitään. Taisi olla oman huokaukseni kaiku — sillä henkeäni välistä ahdistaa. — Ah! nyt vasta tiedän missä pulassa olen. — Parasta lienee kääntyä takaisin. Vaan kääntyä takaisin on yhtä vaarallista, kuin jäädä tänne; todella joku on takanani, ja jos käännyn, niin olenhan heti roiston kurkussa. Voi minua, mikä paatunut huimapää olen!
TUNTURI (kiivaudella). Hyv'iltaa!
URHONEN. Voi, voi! olen kuoleman lapsi!
(Hän tahtoo juosta, mutta Tunturi ottaa hänet kiini.)
TUNTURI. Seisahda!