Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.
FRANZISKA.
No? mutta aivan lyhyesti —
ISÄNTÄ.
Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä omakseni —
FRANZISKA.
Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.
ISÄNTÄ.
En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa. Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa. Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän se päinsä, kaunis lapseni?