ISÄNTÄ.
Minua! minua! — Olenko minä sitten niin vaarallinen? — Ha, ha, ha! — Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen leikinlasku?
WERNER.
Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan suora totuus.
ISÄNTÄ.
Totuus! ha, ha, ha! — Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? — minä? — Parisenkymmentä vuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt —
WERNER.
Voi tuota vanhaa narria!
ISÄNTÄ.
Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy paremmin, herra Werner!