WERNER.
Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? — (Kääntyen sinnepäin, mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! — onko hän todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? — Tehdä sellaiselle miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee, ettei miehellä muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?
FRANZISKA.
Niinkö? Vai on majurilla rahaa?
WERNER.
Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei tiedä, kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen nyt tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki hänen rahojaan!
FRANZISKA.
Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan? Hänhän on pantannut erään sormuksen —
WERNER.
Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut päästä erilleen tuosta joutavasta kapineesta.