NEITI
(kylmästi ja miettien kahvia juodessaan). Tyttö, sinä ymmärrät niin mainiosti hyviä ihmisiä, mutta milloin opit sietämään huonoja? — Ja hekin ovat kuitenkin ihmisiä. — Ja useinkaan eivät läheskään niin huonoja ihmisiä kuin miltä näyttävät. — On vain etsittävä esiin heidän hyvät puolensa. — Minä kuvittelen, että tuo ranskalainen on vain turhamainen. Pelkästä turhamaisuudesta tekeytyy hän väärinpelaajaksi; hän ei halua näyttää olevansa minulle kiitollisuuden velassa; hän tahtoo säästyä kiittämästä. Ehkäpä hän nyt käy maksamassa pienet velkansa, elää jäännöksellä, mikäli sitä riittää, hiljaisesti ja säästävästi eikä ajattelekaan pelaamista. Jos niin on, rakas Franziska, niin käyköön hän noutamassa rekryyttejä, jos häntä haluttaa. — (Antaa hänelle kupin.) Tuossa on, vie pois! — Mutta, sanohan, eikö Tellheimin pitäisi jo olla täällä?
FRANZISKA.
Ei, armollinen neiti, kumpaakaan en voi, en etsiä huonosta ihmisestä hyviä enkä hyvästä ihmisestä huonoja puolia.
NEITI.
Kai hän tulee aivan varmasti? —
FRANZISKA.
Saisi olla tulematta! — Te olette huomannut hänessä, hänessä, miesten parhaassa, hitusen ylpeyttä, ja sen vuoksi haluatte häntä kiusata niin julmasti?
NEITI.
Siihenkö taas jouduit? — Vaikene, minä tahdon nyt kerran niin. Koetappas turmella minulta tämä huvi, koetappas olla sanomatta ja tekemättä kaikkea, mistä olemme sopineet! — Minäpä jätän sinut yksin hänen kanssaan, ja sitten — — Nyt hän kai tulee.