v. TELLHEIM.
Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa teidän kanssanne.
NEITI.
Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin voi olla hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään järkevämpinä kuin paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän naurava ystävänne arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te itse. Kun olette saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun olette saanut kuulan käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se oikein? Eikö se ole liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten, että kaikki liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa, että jos nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen laita ole vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole toivoa saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa teille ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille tuo mukanaan —
v. TELLHEIM.
Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.
NEITI.
Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin jalomielisesti annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.
v. TELLHEIM.
Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!