v. TELLHEIM.
Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö sitten käsitä, että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt saada se tietooni? — Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!
WERNER.
No niin, ilomielin! tässä on vähän! — Tässä on ne sata louisdoria ja tässä ne sata tukaattia. — (Antaa hänelle kummatkin.)
v. TELLHEIM.
Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti jälleen lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. — Mutta mistä saat lisää, Werner? — Tarvitsen paljon enemmän.
WERNER.
Jättäkää se minun huolekseni. — Se mies, joka osti tilani, asuu täällä kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua, mutta rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin lyhennys —
v. TELLHEIM.
No niin, rakas Werner! — Näethän, että sinä olet ainoa turvani? — Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, — olethan nähnyt hänet, — on onneton —