RECHA. Ei muuta kuin ett' isäni hän mulle ja minut isälleni jättää. — Vielä en tiedä, kuka muuten isäkseni lie pyrkinyt ja voinee pyrkiä. En tietää tahdokaan! Vaan veri vainko isyyden määrää? Veri vain?
SALADIN (nostaa hänet ylös). Ma huomaan —! — Ken julmuri sun itses, itses saikaan tuot' uskomaan? Se aivan varmaa siis jo onko? Onko täysin todistettu?
RECHA. On kai! Kun Daja imettäjältäni sen oli kuullut.
SALADIN.
Imettäjältäs!
RECHA. Hän kuolinvuoteell' oli tuntenut tarvetta Dajalle sen ilmaista.
SALADIN. Vai kuolinvuoteell'? Eikö houreissaankin! Ja vaikk' ois tottakin! — Niin, isyyttä ei veri, veri yksin suinkaan määrää! Eläinten kesken tuskin ees! Vaan on ylintäin etuoikeus ansaitsemaan tuo nimi! — Mut äl' ole huolissas! Ja tiedätkös! Jos kaksi isää vallan sinusta kiistää, — jätä molemmat ja ota kolmas! Minut isäks ota!
SITTAH.
Oi niin, se tee!
SALADIN. Ma oikein hyvä isä haluan olla! — Mutta kuules, vielä mieleeni johtuu paljon parempaa. Miks ylipäätään tarvitsisit isää? Pian ehkä kuolee he — niin ajoissa on katsottava joku, joka kilvan eläisi kanssamme! Sä ehkä jonkun jo tiedätkin?
SITTAH.
Hänt' älä punastuta!
SALADIN. Sep' aikeeni juur' olikin. Niin kauniiks käy punastuissaan rumakin — kuink' ei siis kaunis siitä kaunistuisi vain? Mä tänne olen isäs Nathanin ja erään — erään toisen tilannut. Arvaatko kenen? — Tänne, Sittah! Sallit kai tämän?