RISTIRITARI. Myöntää täytyy: te tiedätte, kuink' ajatella meidän ritarein tulis.
NATHAN.
Vainko ritarein?
Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?
Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,
ja heitähän on maissa kaikissa.
RISTIRITARI.
Tok' eroa lie niillä, toivon?
NATHAN. Kyllä: on värin, puvun, muodon eroa.
RISTIRITARI.
Ja eri maissa niit' on eri määrin.
NATHAN. Se ero suuria ei merkitse. Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla; puut liian taajaan istutetut taittaa vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain on kaikkialla meitä keskimittaa. Vain sovun suokoon toinen toiselleen, vain sietää, suvaita saa lammas vuohta, vain älköön luulotelko latva puun, se ettei yksin maasta nousnut ois.
RISTIRITARI. Nuo sanat sattui! — Mutta tuttu lie myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto? Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin valitun kansan nimen omaksui? Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään en juuri vihais, mut en sentään vois halveksimatta olla? Ylpeydestään, min peri kristityt ja muslemit, ett' oikea on Jumala vain heillä. — Tää puhe kristityn ja ritarin teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa kaikelle maailmalle tyrkyttää parhaana, ainoana, — synkempänä kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan? Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut? Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! — Sanani unohtain mun suokaa mennä!
(Aikoo poistua.)
NATHAN. Oh, ette tiedä, kuinka lujasti nyt teihin kiinnyn! — Tulkaa, ystäviä nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte kansaani halveksia halustanne. Ei kumpikaan meist' ole kansaansa valinnut itselleen. Yht' oommeko me sekä kansamme? Ja mik' on kansa? Enemmän kristittyä, juutalaista kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah, kunp' oisitte te yksi lisää niihin, joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!
RISTIRITARI.
Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!
Niit' olen! — Kätenne! — Mä häpeilen,
ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.