NATHAN.
Miten kävi?
Ja minkä —?
AL-HAFI.
Että … syy ei ole mun!
Mun syy ei ole, taivas tietää! Teistä
mä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!
NATHAN.
Min vaaran? Miten kävi?
AL-HAFI. Että hänen rahastonhoitajansa ootte. Teitä ma surkuttelen. Mutta näkemästä mä sitä pakenen, — ja minne, sen jo kuulitte, ja tiedätte myös tien. Mukaani asiaa jos antaisitte, ma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa voi enempää kuin saattaa paljas mies. Pian lähden, asianne siis!
NATHAN.
Al-Hafi!
Mut enhän — enhän mistään mitään tiedä!
Mit' onkaan jaarittelu tuo?
AL-HAFI. Kai mukaan jo tuli kukkaronne?
NATHAN.
Kukkaro?
AL-HAFI.
Niin, rahaa, jota saatte etukäteen
Saladinille syytää.
NATHAN.
Tääkö kaikki?
AL-HAFI. Pitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka hän teitä täällä päivä päivältä vain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka saa viisas anteliaisuus aittojaan avata tuhlaajalle, avata ja jälleen avata, siks kunnes niissä, niin täysiss' ennen, kotihiiri jo saa nälkään kuolla? — Taikka hurskas toive teill' onko: rahaanne ken tarvitsee, hän sentään noudattaa myös neuvoanne? Saladin noudattamaan neuvontaa! Hän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan, mitenkä mulle äsken sattui.