Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa hevoset piiskan sivalluksia.
— Kuule, — sanoo hän Homjakille, — eiköhän joku huuda takanamme?
— Ei, — vastaa Homjak, — meidän puheemme vaan kaiku kertoo.
Maljuta kiihoittaa hevoisia.
— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme takaa-ajajia!
Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: — Seiso, Grigori Lukjanitsh!
Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen hevoskulunsa ei jättänyt häntä.
— Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan
Skuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.
Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:
— Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?